Hae
Rosa Camilla

Suolisto, eli toiset aivoni – ajatuksia elämästä ärtyvän suolen oireyhtymän kanssa

 

Aloitin viime perjantaina kesälomani, joka on ollut tämän kevään odotetuin tapahtuma – heti häiden jälkeen, tietenkin. Valitettavasti loman aloitusta ovat kuitenkin varjostaneet pienet terveyshuolet, sillä olen viime aikoina kiinnittänyt enemmän ja enemmän huomiota suolistoni oikkuiluun. Jos ei aihe tosiaan ole tuttu, niin suurin piirtein vuonna 2011 sain diagnoosin ärtyvän suolen oireyhtymästä, eli melkein vuosikymmen on siis eletty jo tämän vaivan kanssa. Kenellekään diagnoosi itsessään on tuskin tässä vaiheessa enää tuntematon, eli en mene siihen sen enempää. En ole kuitenkaan ärtyvästä suolesta tai siihen liittyvistä muista aiheista juurikaan blogissa kirjoittanut, mikä johtunee pääasiassa sen henkilökohtaisuudesta – kakkatarinoiden jakaminen julkisesti ei virallisesti ole koskaan ollut intohimoni, haha! Ensimmäisen postaukseni kirjoitin jo vuonna 2016, kun aloin aktiivisesti bloggaamaan, mutta vasta vuonna 2018 palasin aiheen pariin uudelleen, kun halusin keskustella tämän kyseisen diagoosin – tai diagnoosittomuuden – vaikutuksista elämänlaatuun. Oireyhtymistähän ei kai ole edes virallista diagnoosikoodia olemassa.

Tänään voisi kuitenkin olla sopiva hetki tehdä paluuta aiheen pariin.

 

 

Olen oppinut viimeaikoina jotain uutta, ja alan yhä enemmän uskoa siihen, että suolistossa elää kehomme toiset aivot. Tästä on ollut erinäköistä uutisointia vuosien varrella, eli aihe on monelle varmasti tuttu. Onhan sekin tutkimuksilla todistettu fakta, että valtaosa kehomme tuottamasta serotoniinista, onnellisuushormonista, syntyy suolistossa (Aivoliitto). Jos ahdistus ja hermostuneisuus aiheuttavat monelle vatsanväänteitä, niin miksi ei toisin päin? Olemmeko todellisuudessa ahdistuneita ja surullisia, koska suolistomme ei voi hyvin? On myös esitetty, että aivojemme muutkin välittäjäaineet syntyvät pääasiassa suolistossa (Aivovammaliitto). Nämä välittäjäaineet kuljettavat signaaleja hermosolujen välillä, eli esittävät pääosaa juurikin esimerkiksi mielialojen säätelyssä ja erilaisissa älyllisissä toiminnoissa. Jestas! En siis enää yhtään ihmettele mieleni oikkuja, sillä suolistoni ei ole tuntunut olevan kovinkaan hyvällä tuulella tänä vuonna – tai muinakaan vuosina.

Haluaisinkin oppia lisää tästä aivojen ja suoliston symbioosista, jotta ymmärtäisin paremmin kehoni toimintaa, sen tarpeita ja sielunelämää. Tämän suoliston ja aivojen yhteyden tietäessäni tuntuu myös todella hassulta, että suolistosairautta voidaan oikeasti hoitaa pääasiallisesti mielialalääkityksellä (Terveyskirjasto). Eikö olisi parempi hoitaa se todellinen syy, eli suolisto kuntoon, eikä sen oiretta, eli päätä? Just a thought.

 

 

Ennustamattomuus, epävarmuus ja fyysinen pahoinvointi ovat ärtyvän suolen oireyhtymästä kärsiville ehkä pahimpia, ainakin omasta mielestäni. Ja nämä aiheet herättävät mielessäni paljon mietteitä. Kuten vähän tuossa vuoden 2018 postauksessa yritin havainnollistaa, minusta tuntuu vahvasti siltä, että IBS, kuten ystäväämme myös tutummin kutsutaan, on tämän aikakauden luoma sairaus. Tarkemmin sanottuna siis oman sukupolveni ja nyky-yhteiskunnan vitsaus.

En usko että kenenkään mielestä on elämässä koskaan sopivaa hetkeä kärsiä kiusallisista vatsavaivoista. Ummetus, ripuli, oksetus, närästys, ilmavaivat, turvotus. Työelämä on kiireistä, arki on kiireistä, lomallakin saattaa olla kiire, ja kaikkea leimaa suorittamisen kaiku. Aina pitäisi olla 100 prosenttia nasta laudassa, eikä moni kaltaiseni perfektionisti varmasti ehdi siihen kyytiin mukaan. Pohjaan tätä ajatustani jo siihenkin faktaan, että suolisto-ongelmista puhutaan vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. Niitä tutkitaan, niihin etsitään vastauksia ja niistä kirjoitetaan lehdissä, blogeissa ja mielipidefoorumeilla. Ehkä niistä ei ole keskusteltu aiempina vuosikymmeninä näin avoimesti, mutta varmasti ne ovat myös yleistyneet. Ehkä syy siihen saattaa siis aikakauden muutoksessa, ehkä ruokavaliossa, kuten on myös esitetty. Ehkä vähän molemmissa?

 

 

Siinäpä siis muutamia oivalluksiani. Oivalluksia siitä, että suolistoni hyvinvoinnilla voi olla suurempi yhteys kaikkeen muuhun, kuin ajattelinkaan. Sekä toisaalta oivalluksia siitä, että ehkä minun pitäisi yrittää ymmärtää suolistoani ja sitä, mitä se yrittää minulle kertoa, sen sijasta, että parjaisin oloani päivästä toiseen. Vähän kuten itsemyötätuntoa tulisi harjoittaa. Ehkä vastaus löytyykin vauhdin hidastamisesta, eikä siitä, että yrittäisin päivästä toiseen ”pärjätä” oikkuilevan vatsani kanssa. Ehkä elämä pitää sovittaa vatsan mukaan, eikä toisin päin? Paljon sitä tulee palloteltua erilaisia ajatuksia, hyviä ja huonoja. Uskon, että oireyhtymän hyväksyntä ja sen parempi ymmärrys ovat kuitenkin hyvinvoinnin pääroolissa.

En kuitenkaan halua hyväksyä yhden epämääräisen diagnoosin pohjalta ihan kaikkia oireitani, sillä olen viime kuukausina alkanut kokemaan myös kummallisia alavatsakipuja, jotka ovat huolestuttaneet. Näiden lisäksi vatsaongelmia on ollut selkeästi enemmän – tai olen vain kiinnittänyt niihin enemmän huomiota. Niin tai näin, olen kuitenkin menossa lähiviikkoina tutkimuksiin, joissa varmistetaan, ettei kyse vain ole mistään tulehduksellisesta suolistosairaudesta. Kaikkea ei kannata sivuuttaa tutulla selityksellä, vaan on ihan suotavaa myös etsiä muita vastauksia. Tietysti toivon, ettei taustalla ole mitään muuta, mutta parempi tietää, kuin elää epätietoisuudessa. Samalla tuleekin sitten tutkittua kilpirauhasen vointi, sillä se oli lääkärin painelututkimuksen mukaan selkeästi laajentunut.

 

 

Tulipas taas rönsyileviä ajatuksia. Kun asiaa jankkaa mielessään päivästä toiseen, ei oikein se punainen lanka pysy enää edes omissa käsissä. Ärtyvän suolen oireyhtymä on kuitenkin mielenkiintoinen ilmiö ja haluaisin ehdottomasti perehtyä aiheeseen lisää, sillä tieto ei tässä tapauksessa varmaankaan lisää tuskaa, vaan päinvastoin. Sitä on ehkä syyllistynyt mainitsemani kiireisen elämän vietäväksi siinäkin suhteessa, ettei aikaa omien oireiden perehtymiseen ole juuri ollut. Tukahduttamisen sijasta haluaisinkin jatkossa tiedostaa, ymmärtää ja elää hyvällä mielellä asian kanssa.

Vinkkaa kommenteissa, jos tiedät jonkun hyvän kirjan aiheeseen liittyen! 

 

 

Kaupallinen yhteistyö

Itsemyötätunto, mitä se on?

Kaupallinen yhteistyö: Viisas Elämä

 

Olen aina tiennyt ja todennut rehellisesti ääneenkin olevani perfektionisti. Enkä ole myöskään uskonut siihen, että voisin koskaan pyristellä ”riittämättömyyteni” varjosta irti, koska muutkin saman piirteen tunnistavat varmasti tietävät myös sen, miten haastavaa on hyväksyä itseltään jotain muuta, kuin sitä itseään – eli täydellisyyttä. Se on eräänlaiden noidankehä, jossa riittämättömyyden pelko ruokkii ruoskimaan itseään kovempaa, mutta samaan aikaan on aina jotain, jossa ei ole tyytyväinen omaan suoritukseensa. Eli toisin sanoen aina on jotain, mistä kritisoida itseään ja omaa suoritustaan.

Jatkuvaa itsensä kritisointia ja moittimista.  Huh, tulipa nyt karrikoidusti, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Enkä ole koskaan pitänyt tästä piirteestä itsessäni, vaikka se onkin auttanut minua tavoitteiden saavuttamisen ja menestymisen saralla. Pidemmän päälle negatiiviset tunteet omaa tekemistä ja inhimillisyyttä kohtaan aiheuttavat paljon hallaa henkiselle hyvinvoinnille, sekä toisaalta jopa parisuhteeseen. Yritä nyt rakastaa toista, jolla on vaikeuksia rakastaa itseään, näin kärjistäen. Olen ollut yhtä säntillinen, itsekriittinen ja tavoitteellinen niin kauan kuin muistan, mutta jos jotain olen oppinut itseäni ja ajatuksiani tutkiskellessani, niin sen, että huonoistakin ajatusmalleista voi opetella eroon. Mistä syystä tänään jutellaan nimenomaan itsemyötätunnosta.

 

 

Omalla kohdallani itsekriittisyys liittyy usein esimerkiksi sosiaalisiin tilanteisiin tai tekemisen suorittamiseen. Olen aina ollut vähän ujo ja sisäänpäin kääntynyt, joten löydän helposti erilaisista vuorovaikutustilanteista asioita, joista olisin voinut suoriutua paremmin. Samaan itsekriittisyyteen lukeutuu myös tyytymättömyys ulkonäköön, työsuorituksiin, opintosuorituksiin ja niin edelleen. List goes on. Olenkin aina kovasti miettinyt, mistä syystä minulla on niin kova tarve todistella itselleni asioita. Koska tiedän tasan tarkkaan, että en vaadi täydellisyyttä itseltäni muita varten, vaan nimenomaan itseäni varten. Enkä ole löytänyt vielä siihen vastausta. Tiedän ainoastaan sen, että on opittava päästämään irti negatiivisuuden kierteestä, mutta keinojen löytäminen onkin sitten ollut haastavampaa. Se oma sisäinen, syyttävä ääni pitäisi kyetä hiljentämään.

Viisas Elämä -kirjakauppa tarjosi meille Vaikuttajamedian bloggaajille yhden kirjan veloituksetta, ja kun törmäsin tähän kirjaan heidän verkkokirjahyllyssää, tiesin, että tämä kirja minun pitää lukea. Itseäni varten. Kristin Neffin Itsemyötätunto on kirja itsensä hyväksymisestä juuri niin keskeneräisenä, kuin on tarve. Erehtyvänä ihmisenä, epätäydellisenä yksilönä. Kristin Neff on itse myötätuntotutkija, joka ammensi ajatuksiaan itsemyötätuntoon buddhalaisista opeista.

“Like a caring mother, holding and guarding the life of her only child,  so with a boundless heart
of loving kindness,  hold yourself and all beings as your beloved children.” Gautama Buddha

 

 

Mitä on itsemyötätunto? 

”Sen sijaan, että soimaisi itseään virheiden ja epäonnistumisten takia, kärsimystä voi hyödyntää ja pehmittää sen avulla sydäntään. Voi luopua epärealistisesta täydellisyyden tavoittelusta, joka tuottaa suurta tyytymättömyyttä, ja avata oven aidolle ja kestävälle tyytyväisyydelle.”

Itsemyötätunto on pohjimmiltaan ystävällisyyttä itseään kohtaan. Jatkuva itsensä kritisointi ja vähätteleminen tulee lopettaa, ja sen sijaan oppia ymmärtämään heikkouksiaan. Samalla siihen liittyy itsensä aktiivinen lohduttaminen – osoitamme itsellemme hyväntahtoisuutta ja ymmärrystä, aivan kuten taputtaisimme hyvän ystävämme selkää tämän huonoina hetkinä. Itseensä myötätuntoisemmin suhtautuvat käsittelevät paremmin elämän alamäkiä ja vastoinkäymisiä, sekä pystyvät tehokkaammin nousemaan niistä taas jaloilleen. Vahvan itsemyötätunnon etuja ovat myös positiivisempi suhtautuminen edessä häämöttäviin haasteisiin, sekä parempi vastuuntunto ja ylipäätään tyytyväisyys elämään. Itsekriittisyys ja negatiivinen suhtautuminen taas saattaa pitkissä kantimissa johtaa lannistuksen, ahdistuksen ja jopa masennuksen kierteeseen.

Mietitään esimerkiksi tilannetta, jossa ystäväsi kertoo sinulle harmistuneena saaneensa moitteita työssään tai opinnoissaan tekemästään virheestä. Miten suhtaudut? Todennäköisesti käsittelette tilannetta keskustellen, mutta pohjimmiltaan koitat tsempata häntä eteenpäin. Virheitä sattuu, isossa kuvassa merkitys on lähes mitätön. Kyllä se siitä. Mutta mitä jos tilanne olisi päinvastainen? Miten haastaava olisi tehdä sama lohduttava ele itselleen?

 

 

Rakastan tätä kirjaa jo nyt. En ole siis päässyt vielä kirjassa edes puoliväliin, mutta ensimmäisen sadan sivun aikana tein jo todella monta uutta havaintoa ja ahaa-elämystä itsestäni ja mieleni vinksahduksista. Virheellisten ajatusmallien tunnistamisessa ja itsensä paremmassa ymmärtämisessä on jotain lohdullista. En ehkä olekaan ihan täysin rikki. Kirjassa pyritään selittämään ja esittämään syitä sille, mistä jatkuva itsekritiikki saattaa kummuta, sekä harjoittelemaan keinoja, miten sitä hillitään. Itsemyötätunto on nimittäin taito, jota kukaan tuskin täysin syntyessään omaa, mutta jota voi harjoittaa eri tavoilla. Ja josta saa voimaa elämän eri ala- ja ylämäkiin.

Ja miettikää, miten paljon esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja bloggaajien keskuudessa harrastetaan julkisesti itsekritiikkiä. Tuntuu, että se on lähes normaali toimintatapa heittää jokin huomautus sinne tai tänne. Hiukset huonosti, turvottaa, en ole saanut mitään aikaiseksi ja niin edelleen. Toki se on osa myös sitä puhdasta arkea, mutta samaan aikaan tuntuu, että olisiko kuitenkin parempi jättää joskus se yksikin lause sanomatta. Keksiä siihen tilalle jotain positiivista, myötätuntoista, kannustavaa?

Tämä kirja on saanut todella ajattelemaan sitä, miten pitkään olen antanut oman negatiivisen, itsekriittisen kierteeni jatkua. En halua velloa enää siinä suossa, vaan ymmärtää itseäni paremmin, sekä osoittaa ystävällisyyttä itseäni kohtaan. Ylemmästä kuvasta suoraan lainattuna: ”Kuka ylipäätään haluaa jumittaa loppuelämänsä lokerossa, jossa lukee ”hyvä”?”. No niinpä.

 

 

Hauskinta on se, että tämän postauksen kirjoittamisestakin ehdin saada useammankin harmituksen, kun se ei ottanut sujuakseen. Todellisen itsekritiikin hetken oikeastaan. Piti siis julkaista tämä jo viikko sitten keskiviikkona, mutta ärsyynnyttyäni totesin, että ehkä voisin olla hiukan armollisempi itselleni. Olin työpäivien uuvuttama, eikä ajatus ottanut kulkeakseen. Ja se on ihan okei, ei aina tarvitse olla sataprosenttisesti kaikessa ajan tasalla.

Sen olen myös oppinut näistä ensimmäisestä sadasta sivusta, että itsemyötätunto on pitkä ja kivinen tie. Siihen ei opita hetkessä, eikä sitä voi suorittaa. Se on pohjimmiltaan mielentila, johon pääseminen vaatii työtä: opettelua, erehtymistä ja itsensä ymmärrystä.

Nyt jatkan kirjan lukemista. Raportoin lisää oivalluksiani myöhemmin <3