Hae
Rosa Camilla

Se vuosi, kun löysin liikkumisen ilon

 

Mä olen itseasiassa liikkunut nuoruudessani tosi paljon, mutta tietyn iän ylitettyäni alkanut vihaamaan kaikkea liikuntaan liittyvää. Siis sanan joka merkityksessä. Osittain se johtui varmasti koululiikunnan ankeasta, ei-inspiroivasta tunnelmasta, osittain murrosiän henkisistä ja fyysisistä kriiseistä. Pienenä kävin vuoden voimistelussa, vuoden baletissa ja ties missä show-tanssikurssilla. Kun tanssiminen riitti, ratsastin ainakin viisi vuotta säännöllisesti, kunnes yhtenä päivänä lopetin kuin seinään. Ehkä se johtui lähitallini kurjasta ilmapiiristä ja osittain siitä, että aloin pelkäämään hevosia liikaa (voin joskus kertoa tästä lisää), mutta nyt harmittaa, että en jatkanut rakkaan harrastuksen parissa.

Ratsastuksen loputtua en olekaan sitten tehnyt juuri mitään. Show-tanssissa kävin parin tunnin ajan muistaakseni, mutta liikunta on rajoittunut vahvasti pelkkään koululiikuntaan – joka ei siis maistunut laisinkaan. Vihasin sitä, koko sydämestäni. Voisin avautua monen kappaleen verran ajatuksistani koululiikuntaan, liikunnasta annettavaan numeroon ja muuhun, mutta se ei ole tämän postauksen pointti.

 

 

Vuosien varrella koin erilaisia ”nyt on pakko kokeilla jotain” -hetkiä, jotka eivät kestäneet kauaa – itsetuntoni (ja kuntoni) ei kestänyt kuntosalilla harjoittelua, tai mitään joukkuelajeja. En oikein osannut mitään, en jaksanut juosta, en jaksanut nostella asioita. En halunnut hikiliikkua, koska tuntui, että kuolen ensimmäisen 10 minuutin aikana. Mutta tänä vuonna tapahtui jotain. Tai oikeastaan jo vuonna 2018, kun irtaannuin vanhasta suhteestani. Aloin käymään epäsäännöllisen säännöllisesti ryhmäliikuntatunneilla. Ja tykkäsin siitä, oikeasti. Vaikka aloitinkin harrastuksen bodypumpilla, joka on tunnetusti lajeista se järkyttävin aloittelijalle. Mutta tykkäsin siitä silti! Kävimme puolisoni kanssa myös paljon kävelemässä ja luontopoluilla, ja nautimme yhteisestä tekemisestä ulkona.

Ehkä uusi alku Kuopiossa innosti tämän vuoden alussa pohtimaan omaa jaksamista (tai sitten syy oli kroonisessa niska-hartia-seudun kipuilussa), joka johti siihen, että halusin aloittaa viimein säännöllisen voimaharjoittelun. Jotta pystyisin oikeasti istumaan toimistossa vielä viisikymmentä vuotta elämästäni. Maaliskuun alussa 2019 ostinkin elämäni ensimmäisen saliohjelman, sillä uudella toimitalollamme on kellarikerroksessa ihan hyvin varusteltu kuntosali. Joten aloimme puolisoni kanssa sitten molemmat käymään siellä, ensin testimielessä, sillä en usko että oikeasti kuvittelimme sitoutuvamme mihinkään kovinkaan pitkäksi aikaa. Jotain taisi naksahtaa, kun olemme nyt vuoden verran käyneet säännöllisesti 2-3 kertaa viikossa harjoittelemassa painojen kera.

 

 

Jaksan tällä hetkellä arjessa todella paljon enemmän, mitä koskaan aiemmin. Alku oli rankka, sitä en voi kieltää, ja teki kyllä useamman kerran mieli lopettaa leikki kesken, mutta jotenkin se oma kehittyminen innosti jatkamaan. Niska-hartia-seudun kivut hävisivät muutamassa kuukaudessa, jalkoihin alkoi ilmestymään lihaksia, tekniikka alkoi sujumaan ja painoja teki mieli kokeilla joka kerta hiukan hivuttaa ylöspäin. Se fiilis, minkä yhtäkkiä sain, oli jotain ihan käsittämätöntä. Ylenpalttinen hikoilu ja itsensä venyttäminen ääripäähän tuntuivat tosi hyvältä, vaikka olin aiemmin vihannut juuri sitä liikuntaa, jossa piti laittaa keho tosissaan liikkeelle.

Uuden jaksamisen myötä kehitin itselleni uusia haaveita. Halusin oppia juoksemaan, koska se oli vaan tosi siistiä. Juoksin hiukan juoksumatolla, ja jaksoin lopulta juosta 10 minuuttia ihan reipasta tahtia. Mies kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan ulos juoksemaan, ja epäilin. Mitä jos en jaksakaan? Päätin kuitenkin tarttua härkää sarvista, ja juoksimme yhdessä 1,5 kilometriä vierekkäin. En kuollut. Olemme juosseet saman matkan nyt useasti, ja yritämme pikku hiljaa nostaa matkaa. Instagramin erilaisilta ikiliikkujilta olen keksinyt myös todella kummallisia haaveita voiman ja kestävyyden rinnalle – liikkuvuutta, leuanvetoja, päällä seisontaa… Kaikkea hullua!

 

 

Toiveenani olisi vuonna 2020 kehittää juoksemista niin, että voisin vuoden 2021 alussa juosta Naisten Kympin. Ihan hullua edes ajatella asiaa, mutta uskon, että se on mahdollista. Haluan myös kasvattaa lihasta enemmän keskivartaloon, jossa sitä ei vieläkään ole juurikaan, samoin myös yläkroppaan, erityisesti selkään. Haluan opetella tekemään leuanvedon, ja pystyä tekemään vuoden lopussa niitä edes muutaman. Haluan olla entistä vahvempi fyysisesti, mutta myös kehittää kestävyyttäni aerobisessa harjoittelussa ja parantaa liikkuvuuttani – mutta varoa yliliikkuvaa selkääni (mistä syystä selän lihaksien vahvistaminen on tärkeää). Haluaisin ehkä kokeilla myös crossfittiä sen monipuolisuuden vuoksi. Haluan olla niin hyvä versio itsestäni, kuin vaan pystyn. Ja nauttia samalla liikunnan tuomasta ilosta.

Käytiin muuten vuoden 2020 ensimmäisenä päivänä hiihtämässä. Olen hiihtänyt viimeksi yläasteella, ehkä vuonna 2010 tai 2011, ja sekin koululiikunnassa pakotettuna. Kertonee paljon siitä oman ajatusmaailman muutoksesta, eli oon toisin sanoen tainnut tulla tänä vuonna ihan pöpipääksi, mutta kunhan lunta tulisi nyt kunnolla ja järvet jäätyisivät, niin lähdetään kyllä vetämään pitkää lenkkiä. Huh!

 

 

Nyt olen sanonut sen ääneen. Olen löytänyt liikunnasta iloa, jota en luullut olevan olemassakaan. En tiedä tuliko tästä tekstistä kovinkaan järkevä, sillä lähinnä oksensin sekalaisia ajatuksia lauseiksi, mutta kai halusin pohjimmiltani sanoa vain sen, että olen todella ylpeä itsestäni ja iloinen siitä, että olen saanut uudesta harrastuksestani näin paljon iloa elämään. Ja toivoisin, että useammat muutkin ihmiset löytäisivät sen saman hyvän olon, jonka olen itse tänä vuonna saavuttanut. Sen fiiliksen, kun juokseminen tuntuu niin kevyeltä, kun hengästyneenäkin hymyilyttää, kun raikkaan pakkasilman hengittäminen herättää koko kehon eloon, kun lenkille lähtiessä tekee mieli pyrähtää juoksuun, kun kropassa on niin energinen olo, kun kuntosalille lähteminen vituttaa, mutta lähdet silti, ja huomaat mielialan nousevan jo alkulämmittelyssä. Ei sillä, että aina elämä olisi yhtä sateenkaarien piereskelyä, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Sellaisen ilon, keveyden, fyysisen ja henkisen hyvän olon. Koska en tiedä olisinko jaksanut oikeasti paahtaa näin täysillä vuotta 2019, mitä nyt olen paahtanut, ilman liikuntaa arjen tasapainottajana.

Huh, tulipa diippiä tekstiä. Postauksen kuvat ovat tämän talven todennäköisesti kauneimmalta päivältä, kun pakkasta oli yli kymmenen astetta, ja vietettiin kaksi tuntia Neulamäen luontopolulla hankien keskellä.