Hae
Rosa Camilla

Mennään naimisiin! H-hetki on täällä

 

Ja niin vaan ollaan tilanteessa, että juhlaan on enää muutama hassu päivä. Hitsi, en ymmärrä mihin tämä aika on valunut. Kaikkia toivomiani postauksia en ehtinyt toteuttaa, mutta ei se mitään – palataan niihin vaikka häiden jälkeen! En myöskään ymmärrä, miten kaikki askartelu jäi kuitenkin viimeisille illoille, vaikka tässä olisi ollut vuosi aikaa niitä näpertää. En oikein voi tituleerata itseäni enää aikatauluttamisen mestariksi, kun todella aion parsia huomenna vielä viimeiset langat häämekkooni.

Isoimmat kriisit olen kokenut jo työpaikalla, kun olen joutunut ilmoittamaan muuttuvasta nimestäni. Sitä yllättäen tuntuu koko identiteetti muuttuvan, kun en olekaan enää Virtanen. Siis miettikää, minulla ei ole enää koko Suomen geneerisintä sukunimeä (sori kaikki Virtaset, ootte oikeesti tosi jees), vaikka ei se uusi nyt kovin kaukana nykyisestä olekaan. Nimen vaihdos tarkoittaa passin uusimista Poliisilla vierailun kera, uutta ajokorttia ja Kela-korttia, uutta pankkikorttia, kahta uutta sähköpostiosoitetta (työ ja henkilökohtainen)… Minkä lisäksi olen tietysti kaikissa miljoonassa eri palvelussa joihin olen joskus kirjautunut edelleen Rosa Virtanen seuraavat 20 vuotta, koska nimen muutos on joissakin verkkopalveluissa lähes mahdotonta. Eläinlääkärissäkin meidän elukat ovat Virtasia, enkä tiedä kehtaanko kyllä mennä sanomaan, että viittisitkö vaihtaa sen sukunimen. Jännää, mutta samalla ihanaa!

 

 

Olisin halunnut kirjoittaa vielä siirappisen haikun rakkaudesta, onnesta ja ikuisuudesta, mutta aivoni eivät taivu edes saunan päälle napsauttamiseen juuri nyt. Sen haluaisin kuitenkin todeta, että on se rakkaus on vaan ihmeellistä. Se syntyy, se venyy ja vanuu ja syventyy mitä kummallisimmilla tavoilla. Tuntuu, että toiseen rakastuu joka päivä yhä uudelleen, sydän paisuu lämmöstä toisen katseen kohdatessa ja ikävä puristaa rintaa, jos joutuu olemaan yönkin erossa. Kaiken lisäksi tämä ”koronakevät” on vain yhä lähentänyt meitä. Työn tekeminen samassa huoneessa tuntuu ihanalta, kun voi käydä antamassa toiselle spontaanin halin. ”Kumpi laittaa lounaan lämpiämään?” – ja sitten istutaan sohvalla vierekkäin ja katsotaan keskipäivän tv-ohjelmia. Onko tämä nyt jotain utopiaa, vai tältäkö sen pitää tuntua?

Eikä sillä, etteikö me riideltäis. Toinen ärsyttää jokaisella solullaan, turhauttaa ja ärrimurri nostaa päätään. Ja me myös mökötetään, sekin on hauskaa. Mutta me sovitaan, puhutaan ja halataan. Olen muuten sen oppinut, että ärrimurriin auttaa tosi hyvin halaaminen. Äkkiä kaikkoaa kaikki kiukku, kun toinen tulee spontaanisti halaamaan. Se on parasta se.

 

 

Pidän nyt luonnollisesti blogissa hiljaiseloa meidän häähumun ajan. Lähdetään muutenkin suoraan bileistä häämatkalle nauttimaan kahdenkeskeisestä ajasta, jonka aion nauttia myös ensimmäisenä somelomana. Ei mitään sosiaalisen median palveluita, tarvittaessa Iltasanomat ja Whatsapp.

Ja sen voi kyllä sanoa, että hiton onnellisia ollaan molemmat <3

Ihanaa loppuviikkoa sulle! 

 

 

Yksi kommentti

  1. Diina-Maria kirjoitti:

    Tuhannesti onnea rouva Vänninen ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *