Hae
Rosa Camilla

Miksi en enää haluaisi asua pääkaupunkiseudulla?

 

Luin toissaviikolla MeNaiset-lehden artikkelin Sadusta, joka sai tarpeekseen Helsingin sykkeestä, ja lähti etsimään mielenrauhaa jostain muualta. Jostain syystä kyseinen teksti resonoi ajatuksissani niin vahvasti, että halusin jakaa vielä tuumailujani täällä bloginkin puolella. Olen nimittäin miettinyt näitä asioita aika paljon, sillä alallani ei ole epätavallista pakata kamppeensa, ja muuttaa sen saman tien töiden perässä pääkaupunkiseudulle, kun vaan maisterin opinnot ovat alkaneet. Pk-seudulla olisi siis tarjolla enemmän työtä ja isompaa palkkaa. Ja nyt asun kuitenkin ihan päinvastaisessa suunnassa.

Olenhan tosiaan asunut itsekin nuoruuteni Vantaalla ja Mäntsälässä, aina 20-vuotiaaksi asti, jolloin muutin opiskelemaan Jyväskylään. Olen käynyt lukion jälkeisen välivuoteni Mäntsälästä Helsingissä töissä noin vuoden ajan, eli tiedän kyllä, mitä tarkoittavat pendelöinti, nelostien ruuhkat (kehän ruuhkia en onneksi koskaan kokenut), ihmismassat ja Helsingin sisäinen bussiliikenne. Olen myös päässyt nauttimaan pääkaupunkiseudun palveluista ja sosiaalisesta elämästä. Jotenkin sitä kuvittelisi siis, että pääkaupunkiseudun kasvatti on aina pääkaupunkiseudun kasvatti, ja veri vetää takaisin nelostien eteläpään tuntumaan.  Kuitenkaan en ole koskaan ollut onnellisempi, kuin nyt, kun asun taas askeleen lähempänä napapiiriä.

 

 

Aihetta on ehkä jopa hiukan vaikea pukea sanoiksi, joten pahoittelen, jos argumentointini ei ole nyt mitään priimaluokkaa. Lisäksi haluan sanoa heti alkuun, että nämähän ovat pohjimmiltaan henkilökohtaisia näkemyksiä – ihmisiä on juuri niin monta yksilöä, kuin meitä on tässä maassa yhteensä. Joillekin siis tietty elämäntyyli sopii paremmin, kuin toisille. En kuitenkaan henkilökohtaisesti juurikaan nauti olostani pääkaupunkiseudulla, saatika koskaan haluaisi asua siellä, ja tässä syitä siihen. 

Ilmapiiri. Pääasiassa inhoan pääkaupunkiseudulla sitä tunnetta ja yleistä ilmapiiriä. En tiedä onko se kuvitelmaa, vai ovatko kaikki ihmiset vaan välinpitämättömämpiä? On kiire, oma napa on merkityksellisin asia elämässä, kaikki on stressaavaa eikä kommunikointiin muiden ihmisten kanssa ole tarvetta. Jotenkin hassua, että sellainenkin asia, kuin kuskin kiittäminen bussista noustessa, on Helsingissä täyttä utopiaa. Jyväskylässä ja Kuopiossa kiittämättä jättäminen on lähes syntistä, haha!

Ihmispaljous ja turvallisuus. Ihmispaljoudessa välinpitämättömyys aina korostuu. Oma etu on aina ainoa ja paras etu. Lisäksi täytyy nyt todeta myös se, että esimerkiksi Helsingissä tai Tikkurilassa liikkuminen ilta-aikaan on ahdistavaa. Laukusta on pidettävä kiinni päiväsaikaan metrossakin, mutta illalla on katsottava jokaista vastaantulijaa hiukan tarkempaa. Kuopiokaan ei ole mikään pieni paikkakunta, mutta silti yleinen turvallisuuden tunteeni on täällä vahvempi, kuin jopa Keravalla.

Työmatkat ja liikkumisen haasteet. Jos et asu Helsingin ydinkeskustassa tai yleisesti työpaikan välittömässä läheisyydessä, on työmatkasi todennäköisesti vähintään 30 minuuttia, pahimmillaan kaksi tuntia. Mäntsälästä kuljin joka aamu 6:40 aamujunalla Helsinkiin, sen 40 minuuttia josta hyppäsin vielä bussiin ja ajoin 15-30 minuuttia Mannerheimintien toiseen päähän työpaikalleni. Ja sitten kollegani jostain Itiksen takaa, mitä näitä Helsingin alueita nyt on, käytti tismalleen saman ajan omaan työmatkaansa. Eli vaikka et asuisi Helsingin ydinkeskustassa, on työpaikkasi todennäköisesti Helsingin lähialueella tai esimerkiksi Espoossa, jolloin joudut käyttämään aikaasi autossa tai julkisissa. Autollahan matka-aikaan vaikuttavat lisäksi muiden autojen määrä, ja yleinen törttöily ratissa. Joskus istuimme autossa 45 minuuttia vain päästäksemme Pikku-Huopalahdesta moottoritielle. Jotenkin hassua, kun nyt ärsyynnyn jo 100 metrin autojonoista tuossa Kuopion Prisman liittymässä… Niin sitä ehtii vaan tottua sellaiseen sujuvaan autoiluun, haha!

 

 

Asuntojen hinnat ja elämisen kustannukset. Se nyt vaan on tosielämän fakta, että se hinta, jolla saan Helsingin ympäryskunnista yksiön tai kaksion (250 tuhatta esimerkiksi), riittää Kuopiossa ihan keskikokoiseen, hyväkuntoiseen omakotitaloon. Rivitalokolmion vuokra on varmaan noin 800 euroa (sijainnista riippuen) täällä, kun Helsingissä sillä saa ehkä 22 neliöisen yksiön. Vantaalla ehkä sitten jotain vähän isompaa, Keravalta jopa omakotitalon. Ehkä? En ole kovin hyvin perillä pääkaupunkiseudun muiden kuntien hintahaarukasta, mutta Mäntsälässä asunnot tuntuivat olevan ihan inhimillisen hintaisia jo. Ero on silti ihan mieletön, ja elintila on kyllä valitettavasti asia, josta en halua tinkiä. Oma koti, piha ja perunamaa ovat ne asiat, joita kaipaan. Uusi tonttikaan ei maksa täällä sataa tuhatta, jos rakennuttamisesta haaveilee. Tämä on ehkä yksi isoimmista syistä siihen, miksi en pääkaupunkiseudulle haaveile.

Vuodenajat ja luonto. Olemme nyt useampaan otteeseen vaihtaneet kollegoideni kanssa ajatuksia säästä tässä alkuvuodesta, ja olen aina iloisesti todennut, että onneksi meillä on Kuopiossa lunta. Ihan oikeasti, oikeasta suomalaisesta talvesta en kyllä luovu, ja täällä Kuopiossa saan kokea sen suuremmalla todennäköisyydellä, kuin Lahden tai Jyväskylän eteläpuolella. Tämähän talvi meni nyt aivan penkin alle, mutta sain silti eilen puksutella junalla lumettomalta pääkaupunkiseudulta tänne pakkasen keskelle Kuopioon! Lisäksi arvostan todella paljon sitä, että meillä on järviä ihan kiven heiton päässä, metsää ja luontopolkua lähes suoraan kotiovelta, sekä toimivia liikuntapaikkoja. No, metsää nyt on pääkaupunkiseudullakin, mutta se tarkoittaa, että työmatka todennäköisesti vain pitenee. Meiltä ajaa töihin tällä hetkellä seitsemässä minuutissa.

Työn paine, kiire ja stressi. Työn luonne on pääkaupunkiseudulla ihan erilaista. Olen nähnyt sen omista vanhemmistani lapsuudessani, enkä pidä siitä. Varmasti alueella vaikuttavat myös kansainvälisyys, mutta en oikein osaa kuvailla, mikä siinä on niin erilaista, verrattuna esimerkiksi Jyväskylään. Tuntuu, että kiire ja paine ovat moninkertaiset. Minusta työn pitää olla myös osaltaan voimavara, joka antaa onnistumisen tunteita ja henkistä mielihyvää, mutta monelle se tuntuu olevan enemmänkin elämänilon tukahduttaja. En tiedä, vaikea sanoittaa tätä kirjaimiksi! Kerro sun ajatuksia aiheesta, kuulisin mielelläni myös muiden näkemyksiä tähän liittyen.

Täytynee myös lisätä, että pääkaupunkiseudulla olisi tarjolla myös bloggaajalle enemmän mahdollisuuksia verkostoitua, käydä tapahtumissa, tehdä yhteistöitä ja niin edelleen. Siihen bloggaajien eliittiin, joka ravaa pr-toimistoilla, on siis hyvin vaikea kuulua, kun elää täällä korvessa.

 

 

Pohjimmiltaan olen yleisesti todella onnellinen siitä, että nykyinen työnantajani ei määritä toimipaikkaani, vaan arvostaa minua työntekijänä ja on valmis maksamaan siitä hyvästä ylimääräistä esimerkiksi matkustuskustannusten osalta. Työkavereistani osa istuu Jyväskylässä, mutta suurin osa Helsingissä, eikä esimieheni missään vaiheessa edes vihjannut, että ”kaukainen” (Kuopio on oikeasti Ouluun nähden vielä pääkaupunkiseutua) sijaintini olisi ongelma. Mielestäni useampien yrityksien pitäisi ajatella enemmän työntekijän tuottamaa arvoa, kuin sitä, istuuko hän nyt toimistolla fyysisesti. Työn tekemisen luonne on muuttunut todella paljon, ja etätyö yleisempää, kuin koskaan. Tunnen itse olevani paras työntekijä, mitä vaan voin olla, täällä Savon sydämessä, enkä toivo paluuta pääkaupunkiseudulle missään vaiheessa elämää.

Mitä mieltä sä olet aiheesta? Olisi kiva kuulla sun ajatuksia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *