Hae
Rosa Camilla

Kirja- ja dokkarisuosikkeja kevääseen

Olen jo pitkään halunnut tulla jakamaan teille kirja- ja dokkarisuosituksia, mutta jotenkin se on vain jäänyt. Instagramin tarinan puolella olen toisinaan maininnut esimerkiksi dokkareista, kun hyviä on osunut kohdalle, mutta koitan nyt saada kaikki yhdelle listalle. Totuushan on nimittäin se, että meidän taloudessa ei juurikaan katsota mitään fantasia- tai draamasarjoja, koska ne eivät yksinkertaisesti herätä kiinnostusta. Sen sijaan tuijotellaan erilaisia dokumentteja päivät läpeensä. Yleensä ne liittyvät rikoksiin, mutta myös muunlaiset dokumentit kiinnostavat. Sanotaanko siis, että National Geographic Channel on meidän ikisuosikki, haha!

Näiden lisäksi olen alkanut kuluttamaan pitkiä junareissuja äänikirjojen parissa. Hyvin harvoin ehdin istumaan oikean kirjan kanssa alas, jolloin äänikirjoista on ollut suuri apu. Esimerkiksi imuroinnin, pyykkäämisen ja matkustamisen lomassa voi heittää napit korville, ja kirjan pauhaamaan! Ihan huippukeksintö. Kokosin alle siis myös viime aikoina lukemiani kirjoja, joissa on ollut jotain erityistä.

Lue alempaa mun tämänhetkisiä suosikkeja! Varoitus: lista on pitkä. 

 

 

VIIME AIKOJEN LEMPPARIKIRJOJA

Anna Ekberg – Kadotettu nainen

Tämä kirja on itseasiassa vielä kesken, mutta olen jo sen verran pitkällä, että voin kertoa kirjasta mielipiteeni. Tarina on pohjimmiltaan raaka kertomus epäoikeudenmukaisuudesta, ja asettaa minusta todella vahvan kontrastin sille, mitä elämä on kehitysmaissa ja millaista se on pohjoismaissa. Tarinan kerronta on todella kuvailevaa, ja tarina itsessään ihan uskomaton – välillä joutui ihan pysäyttämään, ja miettimään, että näinkö helppo sitä on täällä lintukodossa unohtaa, että vastaavia asioita tapahtuu ihan oikeassakin elämässä.

Juha Rautaheimo – Hermo (Murharyhmän mies)

Ahmin tämän kirjan niin nopeasti, kuin vain pystyin, niin hyvä se oli! Rautaheimo kuvaa kirjassa Suomen Poliisin historiaa, mutta myös erinäisiä tapauksia uransa varrelta. Tapahtumia kuvaillaan niin kotoisalla tavalla, että kirja vetää mukaansa hyvin nopeasti. Samalla kirjassa eletään myös kirjoittajan oman elämän käänteitä, niiden vaikutusta poliisityöhön, sekä pohditaan oikeaa ja väärää. Kirjassa esitetään myös argumentoitua kritiikkiä poliisia ja Suomen hallintoa kohtaan, mikä tekee kirjasta vielä helpommin lähestyttävän.

Heather Morris – Auschwitzin tatuoija

Tätä kirjaa voisi verrata listan ensimmäiseen kirjaan, sillä molemmissa kirjoissa käsitellään vaikeita asioita. Kirjan nimi kertoo siis jo tässä tapauksessa paljon siitä, mihin ajanjaksoon kirjan tapahtumat liittyvät, ja missä osassa maailmaa kirjassa eletään. Jotenkin, kaiken raakuuden keskellä, tarinaan on silti osattu luoda ripaus inhimillisyyttä – toivoa, rakkautta, uskoa. Vähän jopa lapsenmielisyyttä, haluttomuutta unohtaa elämän kauneus.

Katariina Vuori – Erään tapon tarina

Miten paljon surua voi alkoholi aiheuttaa yhdelle perheelle? Tämän kirjan luettuasi tiedät. Tosielämän tarina alkoholisoituneesta isästä on jotenkin riipivä, ja välillä ihan suututtaa. Ja samalla sitä pohtii, eikö me yhteiskuntana kyetä parempaan, jotta lapsella olisi hyvä ja turvallinen koti kasvaa. Jos jotain lukemista kaipaat, niin lue tämä kirja. Et taatusti tule  pettymään.

 

PERJANTAI-ILLAN DOKKARISUOSIKIT

Farmaseutti (Netflix)

Tämä dokkari taisi juuri vasta tulla Suomen Netflixiin tarjolle, mutta nousi heti meidän suosikiksi. Sarjassa yhdistyvät menetys, oikeuden puolesta taistelu, korruptio ja raha. Todella upea tarina poikansa menettäneestä isästä, joka ei suostunut luovuttamaan.

The Devil Next Door (Netflix)

Yhdysvalloissa asuva perheenisä vangitaan epäiltynä toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista, ja koko sarja keskittyy oikeudenkäyntien puimiseen. Kokonaisuutena tapaus oli minusta ihan käsittämätön, ja pisti miettimään esimerkiksi rikoksen vanhenemista, sekä oikeuslaitosten toimintaa.

The Confession Killer (Netflix)

Todella mielenkiintoinen tarina Yhdysvaltojen oikeuslaitoksen toiminnasta (jälleen kerran). Usea murha jää väärästä tunnustuksesta ja huonosta poliisityöstä johtuen tutkimatta, eivätkä omaiset ole tyytyväisiä.

Murhaportaat? (Netflix)

Perheen äiti kuolee omituisissa olosuhteissa, ja sarjassa ruoditaan tapahtunutta. Erittäin mielenkiintoinen tapaus, joka jättää miettimään. Jos vaan yhtään kiinnostavat rikostekniset asiat, niin tässä todella hyvä sarja katsottavaksi. Oma käsitykseni epäillystä muuttui joka jakson myötä, enkä lopussa tiennyt, mitä oikein ajattelisin tapahtuneesta!

Kuka murhasi Birgitten? (Yle Areena)

Taas kerran murhatapaus, joka on poliisien puolelta hoidettu selkeästi todella huonosti. Norjalainen Birgitte murhataan kotimatkallaan, eikä tapaus ole vielä koskaan selvinnyt.

Tell Me Who I am – Lewisin veljesten tarina (Netflix)

Tarina alkaa todella normaalisti – toinen veljeksistä menettää muistinsa, ja toinen auttaa palauttamaan sen kertomalla asioita nykyisyydestä ja nuoruudesta. Yllättäen tarina alkaa kuitenkin murentua, ja totuus menneisyydestä on todella hirvittävä. Veljesten tapaaminen videolla on todella koskettava, taisin jonkun kyyneleenkin tirauttaa loppua kohden.

Rikollinen mieli (Yle Areena)

Sarjassa haastatellaan suomalaisia vankeja. Todella silmiä avaava, jopa koskettava kurkistus vangin arkeen.

Neurons to Nirvana (Yle Areena)

Huumeiden, erityisesti psykoaktiivien merkitystä hoidossa ei päästä edes kunnolla tutkimaan niille asetettujen stigmojen vuoksi. Olen itse ollut ennen todella huumevastainen, mutta moni ihminen on saanut niistä oikein käytettynä apua erilaisiin terveydellisiin ongelmiinsa. Kannattaa katsoa avoimin mielin.

 

 

Näiden lisäksi meillä on juuri kesken Oikeutta Gabriel Fernandezille (Netflix), joka on kaikessa hirveydessään todella tärkeä dokumenttisarja. Tapaus muistuttaa Suomessa uutisoidusta Vilja Eerikan tapauksesta, sillä tässäkin tapauksessa vanhempien pahoinpitely on julmaa, pitkäkestoista ja epäinhimillistä. Samaan syssyyn selviää, että lastensuojelu on jättänyt pienen Gabrielin täysin oman onnensa nojaan. Huhheijaa. Todella herkälle ihmiselle en suosittelisi tätä sarjaa, mutta luulen, että tapaus saa vahvemmankin ihmisen herkistymään.

Kommentoi alas sun lempparikirja tai -sarja!

 

Miksi en enää haluaisi asua pääkaupunkiseudulla?

 

Luin toissaviikolla MeNaiset-lehden artikkelin Sadusta, joka sai tarpeekseen Helsingin sykkeestä, ja lähti etsimään mielenrauhaa jostain muualta. Jostain syystä kyseinen teksti resonoi ajatuksissani niin vahvasti, että halusin jakaa vielä tuumailujani täällä bloginkin puolella. Olen nimittäin miettinyt näitä asioita aika paljon, sillä alallani ei ole epätavallista pakata kamppeensa, ja muuttaa sen saman tien töiden perässä pääkaupunkiseudulle, kun vaan maisterin opinnot ovat alkaneet. Pk-seudulla olisi siis tarjolla enemmän työtä ja isompaa palkkaa. Ja nyt asun kuitenkin ihan päinvastaisessa suunnassa.

Olenhan tosiaan asunut itsekin nuoruuteni Vantaalla ja Mäntsälässä, aina 20-vuotiaaksi asti, jolloin muutin opiskelemaan Jyväskylään. Olen käynyt lukion jälkeisen välivuoteni Mäntsälästä Helsingissä töissä noin vuoden ajan, eli tiedän kyllä, mitä tarkoittavat pendelöinti, nelostien ruuhkat (kehän ruuhkia en onneksi koskaan kokenut), ihmismassat ja Helsingin sisäinen bussiliikenne. Olen myös päässyt nauttimaan pääkaupunkiseudun palveluista ja sosiaalisesta elämästä. Jotenkin sitä kuvittelisi siis, että pääkaupunkiseudun kasvatti on aina pääkaupunkiseudun kasvatti, ja veri vetää takaisin nelostien eteläpään tuntumaan.  Kuitenkaan en ole koskaan ollut onnellisempi, kuin nyt, kun asun taas askeleen lähempänä napapiiriä.

 

 

Aihetta on ehkä jopa hiukan vaikea pukea sanoiksi, joten pahoittelen, jos argumentointini ei ole nyt mitään priimaluokkaa. Lisäksi haluan sanoa heti alkuun, että nämähän ovat pohjimmiltaan henkilökohtaisia näkemyksiä – ihmisiä on juuri niin monta yksilöä, kuin meitä on tässä maassa yhteensä. Joillekin siis tietty elämäntyyli sopii paremmin, kuin toisille. En kuitenkaan henkilökohtaisesti juurikaan nauti olostani pääkaupunkiseudulla, saatika koskaan haluaisi asua siellä, ja tässä syitä siihen. 

Ilmapiiri. Pääasiassa inhoan pääkaupunkiseudulla sitä tunnetta ja yleistä ilmapiiriä. En tiedä onko se kuvitelmaa, vai ovatko kaikki ihmiset vaan välinpitämättömämpiä? On kiire, oma napa on merkityksellisin asia elämässä, kaikki on stressaavaa eikä kommunikointiin muiden ihmisten kanssa ole tarvetta. Jotenkin hassua, että sellainenkin asia, kuin kuskin kiittäminen bussista noustessa, on Helsingissä täyttä utopiaa. Jyväskylässä ja Kuopiossa kiittämättä jättäminen on lähes syntistä, haha!

Ihmispaljous ja turvallisuus. Ihmispaljoudessa välinpitämättömyys aina korostuu. Oma etu on aina ainoa ja paras etu. Lisäksi täytyy nyt todeta myös se, että esimerkiksi Helsingissä tai Tikkurilassa liikkuminen ilta-aikaan on ahdistavaa. Laukusta on pidettävä kiinni päiväsaikaan metrossakin, mutta illalla on katsottava jokaista vastaantulijaa hiukan tarkempaa. Kuopiokaan ei ole mikään pieni paikkakunta, mutta silti yleinen turvallisuuden tunteeni on täällä vahvempi, kuin jopa Keravalla.

Työmatkat ja liikkumisen haasteet. Jos et asu Helsingin ydinkeskustassa tai yleisesti työpaikan välittömässä läheisyydessä, on työmatkasi todennäköisesti vähintään 30 minuuttia, pahimmillaan kaksi tuntia. Mäntsälästä kuljin joka aamu 6:40 aamujunalla Helsinkiin, sen 40 minuuttia josta hyppäsin vielä bussiin ja ajoin 15-30 minuuttia Mannerheimintien toiseen päähän työpaikalleni. Ja sitten kollegani jostain Itiksen takaa, mitä näitä Helsingin alueita nyt on, käytti tismalleen saman ajan omaan työmatkaansa. Eli vaikka et asuisi Helsingin ydinkeskustassa, on työpaikkasi todennäköisesti Helsingin lähialueella tai esimerkiksi Espoossa, jolloin joudut käyttämään aikaasi autossa tai julkisissa. Autollahan matka-aikaan vaikuttavat lisäksi muiden autojen määrä, ja yleinen törttöily ratissa. Joskus istuimme autossa 45 minuuttia vain päästäksemme Pikku-Huopalahdesta moottoritielle. Jotenkin hassua, kun nyt ärsyynnyn jo 100 metrin autojonoista tuossa Kuopion Prisman liittymässä… Niin sitä ehtii vaan tottua sellaiseen sujuvaan autoiluun, haha!

 

 

Asuntojen hinnat ja elämisen kustannukset. Se nyt vaan on tosielämän fakta, että se hinta, jolla saan Helsingin ympäryskunnista yksiön tai kaksion (250 tuhatta esimerkiksi), riittää Kuopiossa ihan keskikokoiseen, hyväkuntoiseen omakotitaloon. Rivitalokolmion vuokra on varmaan noin 800 euroa (sijainnista riippuen) täällä, kun Helsingissä sillä saa ehkä 22 neliöisen yksiön. Vantaalla ehkä sitten jotain vähän isompaa, Keravalta jopa omakotitalon. Ehkä? En ole kovin hyvin perillä pääkaupunkiseudun muiden kuntien hintahaarukasta, mutta Mäntsälässä asunnot tuntuivat olevan ihan inhimillisen hintaisia jo. Ero on silti ihan mieletön, ja elintila on kyllä valitettavasti asia, josta en halua tinkiä. Oma koti, piha ja perunamaa ovat ne asiat, joita kaipaan. Uusi tonttikaan ei maksa täällä sataa tuhatta, jos rakennuttamisesta haaveilee. Tämä on ehkä yksi isoimmista syistä siihen, miksi en pääkaupunkiseudulle haaveile.

Vuodenajat ja luonto. Olemme nyt useampaan otteeseen vaihtaneet kollegoideni kanssa ajatuksia säästä tässä alkuvuodesta, ja olen aina iloisesti todennut, että onneksi meillä on Kuopiossa lunta. Ihan oikeasti, oikeasta suomalaisesta talvesta en kyllä luovu, ja täällä Kuopiossa saan kokea sen suuremmalla todennäköisyydellä, kuin Lahden tai Jyväskylän eteläpuolella. Tämähän talvi meni nyt aivan penkin alle, mutta sain silti eilen puksutella junalla lumettomalta pääkaupunkiseudulta tänne pakkasen keskelle Kuopioon! Lisäksi arvostan todella paljon sitä, että meillä on järviä ihan kiven heiton päässä, metsää ja luontopolkua lähes suoraan kotiovelta, sekä toimivia liikuntapaikkoja. No, metsää nyt on pääkaupunkiseudullakin, mutta se tarkoittaa, että työmatka todennäköisesti vain pitenee. Meiltä ajaa töihin tällä hetkellä seitsemässä minuutissa.

Työn paine, kiire ja stressi. Työn luonne on pääkaupunkiseudulla ihan erilaista. Olen nähnyt sen omista vanhemmistani lapsuudessani, enkä pidä siitä. Varmasti alueella vaikuttavat myös kansainvälisyys, mutta en oikein osaa kuvailla, mikä siinä on niin erilaista, verrattuna esimerkiksi Jyväskylään. Tuntuu, että kiire ja paine ovat moninkertaiset. Minusta työn pitää olla myös osaltaan voimavara, joka antaa onnistumisen tunteita ja henkistä mielihyvää, mutta monelle se tuntuu olevan enemmänkin elämänilon tukahduttaja. En tiedä, vaikea sanoittaa tätä kirjaimiksi! Kerro sun ajatuksia aiheesta, kuulisin mielelläni myös muiden näkemyksiä tähän liittyen.

Täytynee myös lisätä, että pääkaupunkiseudulla olisi tarjolla myös bloggaajalle enemmän mahdollisuuksia verkostoitua, käydä tapahtumissa, tehdä yhteistöitä ja niin edelleen. Siihen bloggaajien eliittiin, joka ravaa pr-toimistoilla, on siis hyvin vaikea kuulua, kun elää täällä korvessa.

 

 

Pohjimmiltaan olen yleisesti todella onnellinen siitä, että nykyinen työnantajani ei määritä toimipaikkaani, vaan arvostaa minua työntekijänä ja on valmis maksamaan siitä hyvästä ylimääräistä esimerkiksi matkustuskustannusten osalta. Työkavereistani osa istuu Jyväskylässä, mutta suurin osa Helsingissä, eikä esimieheni missään vaiheessa edes vihjannut, että ”kaukainen” (Kuopio on oikeasti Ouluun nähden vielä pääkaupunkiseutua) sijaintini olisi ongelma. Mielestäni useampien yrityksien pitäisi ajatella enemmän työntekijän tuottamaa arvoa, kuin sitä, istuuko hän nyt toimistolla fyysisesti. Työn tekemisen luonne on muuttunut todella paljon, ja etätyö yleisempää, kuin koskaan. Tunnen itse olevani paras työntekijä, mitä vaan voin olla, täällä Savon sydämessä, enkä toivo paluuta pääkaupunkiseudulle missään vaiheessa elämää.

Mitä mieltä sä olet aiheesta? Olisi kiva kuulla sun ajatuksia!