Hae
Rosa Camilla

Vartalokriisi

Kyllä, otsikko pitää valitettavasti paikkansa. Vaikka eihän se mikään yllätys ole, kun olen kokenut vartalokriisiä vaihtelevasti varmaan viimeiset yhdeksän vuotta elämästäni, enkä tiedä, missä loppu häämöttää. Tai voiko naisella ylipäätään olla kriisitöntä aikakautta kroppansa kanssa?

Tiedättekö missä se kriisi iskee aina vahviten? Sovitushuoneessa. Koitat vetää farkkuja jalkaan, ja ne juuttuvat puoleen väliin reittä. Vaikka koko on oikea, tai ehkä jopa normaalia isompi. Pelkkä puolialastomaksi riisuutuminenkin yleensä riittää – en tiedä johtuuko se siitä, että peilejä on yleensä yhden sijasta viisi, mutta ainakin kaikki selkämuhkurat ja selluliitit pääsevät sovituskopeissa edukseen. Alusvaatteetkaan eivät oikein näytä istuvan, vaan peilistä tuijottaa muodoton möykky. Mietit kassalla tyytyväsi nettishoppailuun taas toistaiseksi, niin voit sovittaa vaatteet turvallisesti kotona oman tutun peilin ääressä, jossa olosi on edes jokseenkin itsevarma.

Toinen kriisitilanne – helteet. Pakko pukea bikinit päälle ja siirtyä veden äärelle. Alaosa ei oikein istu. Muhkuroita siellä täällä. Mitä jos joku huomaa? (Oikeasti ketään ei voisi vähempää kiinnostaa tuijotella toisten mahamakkaroita yleisellä rannalla). Yläosa puristaa selkämakkaroita. Tissitkin ovat niin pienet. (En käsitä miten voin tällekin aiheelle uhrata yhtä ainutta ajatusta, mutta sitäkin joskus tapahtuu). Reidet hankaavat toisiinsa. Voi jestas.

Ihailen usein toisten ihmisten itsevarmuutta, koska toisinaan tuntuu, etten itse omista sellaista ripaustakaan. Viime päivinä olen kokenut taas maailmankaikkeuden pahinta vartalokriisiä, vaikka olen pitkään ollut täysin tyytyväinen kehoni pehmeyteen ja pyöreyteen. Tuntuu, että se tulee ja menee, ja jättää mennessään aina pahan fiiliksen ja tyhjemmän vaatekaapin. Eikä se aina liity edes siihen tiettyyn aikaan kuukaudesta.

Omalla kriisilläni on pitkä historia, ja se alkoi oikeastaan siitä hetkestä yläasteen terveydenhoitajalla, jolloin hän totesi minun olevan ylipainoinen. Painoin 82 kiloa. Aloitin laihdutuksen omatoimisesti, kun ravintoneuvojalle oli puolen vuoden jono, ja painoin joskus lukion keskivaiheilla 58 kiloa. Suhde ruokaan alkoi normalisoitua viimein yliopiston aloittamisen jälkeen, ja jossain vaiheessa kalorien laskeminen unohtui, sillä painoni pysyi 60 kilossa ilman ruokaa kummemmin miettimättä. Olin silti omasta mielestäni läski, jopa 58 kiloisena. Tosi tervettä. Aina vuodesta 2016 painoni on noussut kuitenkin hyvin, hyvin tasaisesti, todennäköisesti lääkityksestäni johtuen (en vain tiedä mistä lääkkeestä on kyse), mikä on tuonut oman mausteensa tähän kehonkuvan kanssa painimiseen. Painan tällä hetkellä 75 kiloa, mutta kehon koostumus on toivottavasti ainakin erilainen, vaikka sitä rasvaakin löytyy.

Totuushan on, että kehonkuvani on parantunut huomattavasti noista nuoruusvuosista, ja pidän itseäni nyt ihan normaalipainoisena ja hyvinvoivana – arvostan pyöreämpiä muotojani paljon enemmän, enkä voisi kuvitellakaan itseäni enää 58 kiloisena, jolloin olin selkeästi jopa hiukan riutuneen näköinen. Kuitenkin, se ällötys omaa kroppaa kohtaan on seurannut sitkeästi mielessä läpi kaikki nämä painon muutokset, enkä oikein ymmärrä, että mistä tämä jatkuva tyytymättömyys kumpuaa.

Osaltaan syytän mediaa, koska treenattuja vartaloita vilahtelee feedissä harva se päivä. On vaikeaa pitää päänsä kylmänä ja olla vertailematta itseään muihin. Toisaalta, Instagramin ulkopuolella me kaikki ollaan ihan erilaisia, eikä niitä treenattuja vatsalihaksia paljoa tuolla kaupan kassajonoissa näy. Typerää. Ihan typerää. Sain oikeasti viime viikolla itselleni pahan mielen ja kriisin jostain typeristä selkämakkaroista. Siis selkämakkaroista. Eikö maailmassa olisi hirveämpiäkin asioita huolehdittavana? No olisihan niitä.

No, tästähän varsinainen avautumistarina kehkeytyi. Mutta eiköhän se tästä, pitää työntää negatiiviset ajatukset syrjään ja keskittyä siihen itsensä rakastamiseen. Salilla käyminen on parantanut kehonkuvaa siinä mielessä, että arvostan oikeasti omaa jaksamista ja lihasmassan kehittymistä enemmän, kuin selluliittimakkaroiden häviämistä. Välillä vaan oma pää voittaa, vaikka kuinka tietäisi olevansa väärässä ja typerä.

 

Selkämakkarat kunniaan, vai mitä?

Meidän koti just nyt ja remonttihaaveita


Haha, huomasin just että yksi noista kirjahyllyn tukikapuloista on aivan väärin päin muuton jäljiltä..

Tervetuloa meille! Kerroin tammikuussa, että ostimme asunnon Kuopiosta, ja nyt olemme virallisesti asuneet täällä jo viisi kuukautta. Hitsi, miten aika juokseekin kovaa vauhtia! Tuntuu, että vasta viime viikkoina asunto on alkanut saada oikeaa muotoaan, ja olemme viimein alkaneet tosissamme pohtimaan jopa alusta asti pyörittelemiämme remonttihaaveita. Totuushan on se, että tässä asunnossa ei ole mitään akuuttia korjattavaa, sillä keittiöt ja kylpyhuoneet on uusittu vuonna 2007, jolloin asunto on saanut myös kokonaan uuden lattiapinnan. Siltikin, omasta kodista haluaa tehdä aina oman näköisensä, ja keittiönkin pinnat ovat minusta jo hiukan kulahtaneita – en esimerkiksi ole alla kuvassa näkyvän beigen mosaiikkilaatan ylin ystävä. On se ihan kiva, mutta ei todellakaan se mun juttuni.

Eniten ehkä asunnossa on pistänyt silmään 80-luvulta periytynyt epäkäytännöllisyys, jonka huomaa tietyissä tilanteissa. Pistokkeita on ainakin hassun vähän, tai ne ovat aivan typerissä paikoissa. Keittiön liesituuletin on niin alhaalla, että taempaan kattilaan kurkatakseen joutuu kumartumaan. Katon ja seinän reunaa koristaa kulahtanut koristelista, joka on oikeastaan aika tarpeeton. Keittiön kaapit eivät ole tarpeeksi syvät, että niihin saisi normaalin, ison lautasen mahtumaan. Kuraeteisen ovi aukeaa sisäänpäin. Ulosvedettävän roska-astian sijasta lavuaarin alla on kaappi, jonne on heitetty ämpäreitä miten nyt sattuvat mahtumaan. Kiinteästi rakennettuja kaapistoja (kuten vaatekaappi) on nolla kappaletta, ellei oteta lukuun vessan liinavaatekaappia, jonka ovi ei mene kiinni. Muuttoa tehdessämme tajusimme myös, että alakerran vessan ovi on nykyajan standardia kapeampi, joten pesukoneemme ei mahtuisi ovesta sisään. Hups.

Pieniä asioita, sillä loppupeleissähän kotimme on aivan ihana, eivätkä miinukset mahda mitään kaikille ihanille yksityiskohdille ja mahdollisuuksille, sekä asunnon yleisilmeelle. Lähinnä ehkä pitkään uudemmissa asunnoissa asuneena sitä huomaa kaipaavansa tiettyjä juttuja, joita uudemmista asunnoista löytyy, kuten vaikka niitä kiinteitä kaapistoja.

Olen yllättynyt siitä, miten rauhassa ja hitaalla tahdilla olemme lähteneet rakentamaan kotipesäämme sellaiseksi, että se täyttää molempien toiveet. Kun kaapistoja ei ollut, tilasimme ja rakensimme ennen muuttoa makuuhuoneeseen ison vaatekaapin, joka täyttää molempien tarpeet täydellisesti. Joitakin asioita jäi edellisiltä asukkailta, esimerkiksi olohuoneen seinähyllyt, jotka olemme hyödyntäneet omalla tavallamme. Muuten olemme oikeastaan keränneet asioita milloin milläkin ostosreissulla, jos on jotakin sattunut tulemaan mieleen. Muutama viikko sitten ostimme yläkerran aulaan nojatuolin, ja viimeinkin saimme makuuhuoneeseemme jopa oikean pyykkikorin. Hitaasti hyvä tulee!

Isompia muutoksia ajatellen toivoisin kuitenkin, että muutaman vuoden sisällä saisimme remontoitua kokonaan keittiön sekä molemmat kylpyhuoneet. Kupruilevista lasikuitutapeteista (siis kenen mielestä vohvelitapetti, joka ei irtoa seinästä pyhällä hengelläkään, on hyvä idea??) olemme pääsemässä ehkä jo tänä vuonna eroon, sillä olemme kyselleet kyseiseen urakkaan jo tarjouksia muutamalta remonttiyhtiöltä. Samassa rytäkässä todennäköisesti poistettaisiin turhia kortistelistoja ja uusittaisiin kuluneita karmeja. Hintalappu on jo kylpyhuoneremontin luokkaa, mutta halusimme priorisoida asioita, jotka ovat molemmille tärkeitä, ja koska pystymme eämään näiden kaakeleiden kanssa vielä hetken, halusimme aloittaa yleisilmeen parantamisella.

Sellaista! Kuten jo sanottu, olemme molemmat täysin rakastuneita tähän kaksikerroksiseen rivariimme, jossa portaat natisevat, kuraeteisen ovi aiheuttaa hermoromahduksen aina kauppareissulta kotiuduttuamme, pihalla kasvaa raparpereita ja mansikkaa ja johon aurinko paistaa suoraan ihan koko päivän. Tuntuu hassulta, että heti toisella näytöllä bongasimme oman unelmakotimme, sillä olimme varautuneet (ja oikeastaan odotimmekin) hiukan pidempää prosessia, kuin mitä se sitten loppupeleissä olikaan… Ei tainnut meidän asunnonmetsästyksessä mennä edes kuukautta, haha!

Hihat heilumaan! Onko sulla remppahaaveita kotona?