Hae
Rosa Camilla

Mitä meikkaaminen merkitsee minulle?

Huomenta!

Piti tässä välissä oikeasti julkaista jotain ihan muuta, ja oikeastaan pidemmät kirjoittelut saisi nyt säästää projektin suunnitteluun, luentopäiväkirjoihin ja ties mihin muuhun kouluproggiksiin, mutta mun oli pakko hieman avata mielipiteitäni tähän aiheeseen liittyen. Koko ajatushan lähti siitä, kun eräässä iltapäivälehden kommenttiosiossa jonkun kommentti kuului suurin piirtein näin:

Meikkaaminenhan on juuri huonon itsetunnon merkki. Meikkaamalla pyritään pääsemään eroon arkiminästä, jota ei kunnioiteta tippaakaan. Ristiriita meikatun ja meikkaamattoman minän välillä on valtava. Siitä aiheutuu monia psyykkisiä ongelmia. Meikkaamatta paras, itsekunnioituksellekin. Ja rahaakin säästyy. 

Niin. Mistähän aloittaisin. Kommentti on tottakai kärjistetty, mutta tämänkaltaisia muitakin kommentteja on tullut vastaan. Ajattelin, että ehkä paras tapa havainnollistaa mielipiteitäni ja tunteitani aihetta kohtaan on oman menneisyyteni kautta, koska tarinani lienee alkanut hyvin samanlaisella tavalla, kuin monen muunkin.

 

2009-2010

 

Olen aika varma, että ne ensimmäiset kosketukset kosmetiikkaan ovat suurimmalla osalla nuorista tapahtuneet lähinnä pääsiäisenä, halloweenina tai muuten vaan kasvomaalien muodossa ruotsinlaivalla, ja sitten viimein murrosiässä, kun kasvot ovat alkaneet kukkimaan ja muutenkin, se pieni kapinallinen sisällä alkanut nostamaan päätään. Maybellinen Dream Matte Mousse vähän väärässä sävyssä ja ripsiväri. Niillä lähdettiin liikkeelle. Tai sitten sieltä äidin meikkipussilta. Kulmakynä tuli mukaan hiukan jäljessä, mutta silmien vesirajaa värjäilin mustalla miltei alusta asti – ei silloin mitään winged eyelinereitä tehty. Eikä todellakaan mitään varjostuksia tai korostuksia, saati sitten poskipunaa, joka hyppäsi kuvioihin vasta myöhemmällä vaiheella.

Ehkä suurin syy meikkaamisen aloittamiseen ei edes ollut ihoni huono kunto, helottavat finnit ja niiden jälkeensä jättämät arvet, vaan ryhmäpaine – kun ne muutkin meikkaa. Kai sitä jollain tavalla piti pysyä porukassa mukana, ja siksi kokeilla samoja juttuja, mitä muutkin tekivät – en ihan oikeasti muista ajatelleeni, että ihoni olisi jotenkin peitettävä, vaikka se värikäs olikin. En kai oikein osannut silloin vielä ajatella sitä mitenkään hävettävänä. Mutta pakkelit heitettiin silti joka aamu naamaan, tai ainakin joka toinen aamu. Meikkikokeilut taisivat alkaa jo vitosluokalla, mutta kutosluokalla vasta vakiintua. Seiskaluokan luokkakuvassa näytän ainakin rajulta, kun sitä kajaalia oli eksynyt rajustikin luomille, ja silmien sisänurkkaan toki sitä valkoista. Mutta kasiluokan luokkakuvassa en huomaa laittaneeni edes ripsiväriä. Tästä kai alkoi virallisesti sen meikkaamisen muuntautuminen joksikin muuksi, kuin pelkäksi ”kun muutkin niin minäkin”-rituaaliksi.

 

2013-2014

 

Varmaan kuvistakin jo huomaa, että yläasteen viimeisinä vuosina laihduin myös rajusti. Sitten tulivat kuvioihin lukio ja vakituinen seurustelusuhde. Aloin tässä vaiheessa seuraamaan aktiivisesti Youtubesta monia lifestyle/kauneus-tubettajia. Aamukahvit vierähtivät hetkessä aina tutoriaaleja katsellen, ja aloin samalla oppimaan ja kehittymään kosmetiikan parissa – toivoakseni tässä vaiheessa katosivat myös ne ihotyypilleni sopimattomat meikkivoiteet. Meikit mahtuivat vielä kiltisti yhteen pussukkaan, enkä oikeastaan olisi kuvitellutkaan itse meneväni kouluun luomivärit luomilla – senhän olisivat huomanneet kaikki! Mutta jotenkin suhde siihen kosmetiikkaan alkoi muovautumaan erilaiseksi, enemmän sellaiseksi ”hei, tää on oikeasti tosi kivaa”. Toki oli ihanaa tuntea itsensä kauniiksi, ja mun mielestä ei ole mitään väärää, jos kissansilmät ja ruusuiset posket saavat sut kokemaan itsesi kauniiksi – go for it, girl. Tavallaan sitä alkoi kuitenkin tekemään myös sen takia, että siitä sai mielihyvää – aamu oli pyhitetty just sille mun omalle hetkelle kahvin ja erilaisten puuterien kera. Poikaystäväkin oppi pikku hiljaa, mikä on ”Sephora” ja mikä on ”smokey eye”.

Olin kuitenkin näinä vuosina myös todella epävarma itsestäni. Laihtuminen toi mukanaan erilaiset kehonkuvan vääristymät, ja koin muutenkin, että en kuulunut joukkoon. Joinain päivinä saatoin hävetä meikkaamistani, vaikka se ei mitenkään erikoisen ”näkyvää” ollut kissansilmistä huolimatta – ajattelin, että meikkaanko liikaa, ja pitävätkö ihmiset mua pilkkanaan. Eli sen sijaan, että meikkaaminen olisi ollut oman itsetuntoni paikkailua, en epävarmuuteni takia uskaltanut toteuttaa itseäni kuten olisin halunnut. Koska olisin erottunut joukosta.

 

2016-2017

 

Paljon se vaati, uuden kaupungin ja itsetutkiskelua ainakin. Ja nyt ollaan viimein siinä pisteessä, että uskallan ehkä olla sitä mitä haluan olla – eli vaikka just se, joka näyttää valmiilta baari-iltaan keskiviikkoaamun tentissä. Tai bloggaa kosmetiikasta, koska sekin oli aika iso kynnys vielä vähän aika sitten. Vaikea suoraan sanoa, miten tähän päädyttiin, mutta kauneudesta ja kosmetiikasta on vuosien varrella niiden ihon epäpuhtauksien peittämisen ja arkirutiinin sijasta kehittynyt harrastus – se on osa mun itseilmaisua. Ihan samalla tavalla, kun ihmiset ottavat lävistyksiä tai tatuointeja ja pukevat erilaisia vaatteita, voi kosmetiikallakin toteuttaa itseään. Värit, tekstuurit, erilaiset tekniikat. Joka päivälle uusi juttu, tai joka päivälle sama juttu, sun päätös. Kyllä mä ihan oikeasti tarvitsen ne 20 erilaista huulipunaa, koska enhän mä voi tietää, mitä väriä mun tekee tiistaina tai perjantaina mieli heittää huulille?

En väitä, etteikö meikkaaminen jollekin toimisi itsetunnon aukkojen paikkaajana, mikä ei mun mielestä ole mitenkään huono asia sekään, meillä kaikilla on kuitenkin oikeus tuntea itsemme kauniiksi, kosmetiikan avulla tai ilman. Useimmille se on ehkä kuitenkin enemmänkin ihan vaan oman ulkomuodon huolittelua – muutaman ikävän finnin piilottamista maailmalta ja huulien värjäämistä. On kiva näyttää huolitellulta ja valmiilta maailmaan, ja asiakaspalvelutehtävissä toimiessani koin erityisesti, että oli tärkeää näyttää asiakkaan silmissä siistiltä. Mihin se kosmetiikka sitten yleensä oli yksi väline. Ja tässä vaiheessa en oikeasti voi kun nauraa huutoitkua sille ihmiselle, joka toteaa, että naiset meikkaisivat miesten takia. Sen verran voin sanoa, että mun mies tuskin kiinnostui musta kivan poskipunan tai meikkivoiteesta kakkuuntuneen ihon takia. Kyllä se alusta asti nipisteli mun luonnonraikkaita poskia saunan jälkeen, ja totesi aina kuinka kaunis mä olen. Ihana.

 

 

Eniten harmittaa ehkä se, että meikkaaminen saatetaan nähdä liian usein vääristyneenä minäkuvana, tai ylitsevuotavana turhamaisuutena. Miten mä näen sen omalla kohdallani, on itseilmaisua, luovuutta ja harrastus. Toiset käyttävät rahaa lankoihin ja virkkaavat, toiset taas lätkäkamoihin ja huitovat jäällä menemään, toiset ratsastusvarusteisiin ja tuntimaksuihin – onko se nyt niin yhteiskunnallisesti väärin, että joku ehkä kokee samanlaista intohimoa värikosmetiikkaa kohtaan? Ja taas toisaalta, jos siellä on rahtunen mukana sitä tarvetta luoda itsevarmuutta, niin vielä parempi. Koska itsevarmuus on kaunista.

Ei nyt ollut tarkoitus liian syvälliseksi mennä, mutta tässä noin suurinpiirtein ajatuksiani aihetta kohtaan. Jollain tavalla tuli vain tarve puolustautua, koska jos oikeasti yrittäisin paikata jotain, laittaisin tuskin niitä glitterluomivärejä sinne päivän ainoalle luennolle. Enkä ole siis edelleenkään sinut itsetuntoni kanssa, ja epävarmuudet kalvavat minuakin – olen kuitenkin ehkä oppinut sen, ettei se glitterluomiväri satuta, vaikka muut sen näkevätkin. Jos tuntuu maanantaiaamuna siltä, että glitteri saattaisi olla se tän päivän juttu, niin sittenhän mä tyrkkään sitä luomille ja talsin menemään. Saako se tuntemaan mun oloni hyväksi? Kyllä. Kauniiksi? Kyllä. Se on vaan se mun juttu. Jos sua ei kiinnosta meikata, älä meikkaa. Ei kenenkään tarvitse myöskään tuntea painetta toisaalta taas meikkaamiseen, jos se ei itseä kiinnosta.

Millaisia ajatuksia tämä herätti? Mikä on sun suhde meikkaamiseen?

Rosa

 

 

Halloween kaipasikin vähän glitteriä

Vieläkin asu halloweeniksi mietinnässä? Hakusessa jokin yksinkertainen idea, jonka voisi yhdistää vaikka siihen pikkumustaan ja nokkelaan hiustyyliin? No, nyt olisi taas tarjolla yksi idea halloween-asujen suhteen, vaikkakaan tätä en todellakaan voi luokitella ”maailman helpoimmaksi”, saati sitten mitenkään kovin yksinkertaiseksi. Tokihan tämänkaltaisen lookin saa modata haluamakseen, eikä siihen näpertelyyn tarvitse todellakaan kuluttaa kolmea tuntia, kuten itselläni meni.

Tähän urakkaan kannattaa varata aikaa, talouspaperia, baby wipeseja ja muuta, millä pyyhkiä eyelineriä ja glitteriä housuista, seinistä ja ties mistä.

GLITTER CLOWN

 

 

Inspiraatio tähän ”glitter klovniin” lähti tästä videosta, jota suosittelenkin käyttämään oppaana, mikäli haluat vastaavan toteuttaa itse. Käytin omassa lookissani paljon samoja elementtejä, mutta värit valitsin puhtaasti omista luomiväripaleteista – ja lisäsin sitä glitteriä. En tosiaan ole koskaan aikaisemmin tehnyt halloweenina mitään kissanviiksistä poikkeavaa, joten minusta oli ihan okei lähteä etsimään inspiraatiota ja apuja muiden teoksista. Ja oli ihanaa viimein päästä käyttämään värejä – kirkas pinkki ja turkoosi – joita tuskin tulisin koskaan muuten arjessa käyttämään!

Joka vuosi olen halloweenin aikaan seurannut esimerkiksi Nicole Guerrieron ja Desi Perkinsin videoita, ja inspiroitunut heidän luovuudestaan ja kokeilunhalustaan. Jostain syystä innostus ja intohimo näitä vähän erilaisempia juttuja kohtaan on syttynyt tosissaan, ja suunnittelen jo mielessäni huikeita juttuja seuraavalle halloweenille!

 

 

Ensi vuonna haluan myös panostaa rekvisiittaan ja kunnon kasvomaaleihin – olisin halunnut tehdä kaulalle ja rinnalle niinsanottuja klovnin raitoja maaleilla, mutta Tigerin kasvomaalit eivät jostain syystä oikein ottaneet tulta alleen. Tyrkkäsin siis saman mustan poolopaidan päälle, kuin aiemmassakin lookissa.

Mitä tykkäsitte? Huikeeta ja hermostuttavaa halloweenia!

Rosa