Hae
Rosa Camilla

Elämää ärtyvän suolen oireyhtymän kanssa

Avataanpas tähän torstaihin hiukan itselleni arkaa aihetta!

Meillä 2000-luvun ihmisillä alkaa olla yhä enenevässä määrin erilaisia vatsaongelmia, joille ei välttämättä löydy lääketieteellistä selitystä. Keliakiankin diagnosointi on yleensä (poikkeuksia lukuunottamatta) sinänsä helppoa, että verikokeilla ja suolen tähystyksellä nähdään jo paljon. Samoin laktoosi-intoleranssi – sen oireet ovat vieläpä aika yksiselitteisiä. En tietenkään ole lääketieteen ekspertti, enkä osaa näihin kyseisiin ”sairauksiin” ja niiden oireisiin ottaa enempää kantaa. Tiedän kuitenkin millaista on elää oireiden kanssa, joille ei tunnu olevan mitään järjellistä syytä tai selitystä.

Kaikki taisi alkaa lukion toisena vuotena, kun havahduin jatkuvaan vatsakipuun, ilmavaivoihin, vatsan toiminnan epäsäännöllisyyteen, ylävatsakipuihin, järkyttävään turvotukseen ja huonoon oloon. Vatsan aiheuttama epämukava olo oli jatkuvaa, enkä ollut koskaan ennen kokenut vastaavaa. Milloin oli ripulia, milloin muuten vaan jatkuvaa vessassa ravaamista. Ja vatsakipu oli aivan erilaista, kuin esimerkiksi vatsataudissa – kirjaimellisesti, alavatsaani vain sattui kokoajan. Ilmavaivat aiheuttivat kipeää kipristelyä, ja ylävatsakin turposi välillä erittäin kivuliaasti. Muutaman yön nukuin vessan lattialla, kun suoliston toiminta aiheutti jostain tuntemattomasta syystä vain järkyttävää pahaa oloa, ja kiikuin vessanpöntön reunalla, pää pöntössä. Aloin olla pois koulusta, koska olo oli tukala, ja vatsan toimintaa ei voinut yhtään ennustaa. Muistan yhdenkin kouluaamun, kun pääsin luokan eteen ja totesin että en vaan pysty menemään sinne luokkaan tunniksi istumaan, ja ajoin itkua vääntäen poikaystävälle. Ahdisti, ahdisti ja ahdisti.

Hain viimein apua lääkäristä, joka verikokeilla totesi, ettei mitään allergioita, tai esimerkiksi keliakiaa ole. Oireiden perusteella hän diagnosoi vaivani aika varmasti olevan IBS – ärtyvän suolen oireyhtymä, joka ei muuta tarvinnut parantuakseen, kuin elämänmuutosta. Hah! Ihan vaan pelkkä elämänmuutos, no big deal. Ja kyseinen vaivahan ei edes varsinaisesti parane. Oi, kuinka ihanaa. Suolen tähystys olisi kuulemma joskus tehtävä, mutta tällä hetkellä hän aloittaisi puhtaasti IBS:n hoidolla.

Sain ajan ravitsemusterapeutille, joka antoi listan asioita, joita ei saisi syödä, ja asioita, joita tulisi nauttia. Ja kyseinen terapeutin puputtama lista oli siis paljon puhuttu FODMAP-ruokavalio, jossa karsitaan FODMAP-hiilihydraatteja sisältävät ruuat pois ruokavaliosta – ja niitähän on paljon. Jos jotakuta tämä lista kiinnostaa, suosittelen lukaisemaan esimerkiksi tämän artikkelin, jossa on luokiteltu muutamia vatsavaivoja edesauttavia ruoka-aineita. Saatuani pinkan erilaisia esitteitä ja elämänohjeita käteeni, totesin, että en siis voi syödä jatkossa mitään muuta, kuin kaurapuuroa ja psylliumia. Jee!

Yritin elää orjallisesti FODMAP-dieetin mukaan, mutta totesin hyvin pian, ettei siitä ole mitään apua. Aloin syynätä ruokaani aivan järjettömällä tarkkuudella, enkä kokenut, että se auttoi henkisellä tasolla vaivani kanssa taisteluun. Asuin sillä hetkellä myös vielä kotona, enkä voinut diktaattorina päättää, mitä koko perhe söisi illalliseksi. Unohdin kokonaan FODMAPit, ja aloitin leikkaamalla ne pahimmat – vehnän, rukiin ja ohran. Jo tällä oli suuri, siis erittäin suuri vaikutus kokonaisvaltaisesti olotilaani. Äitinikin huomasi tilanteen heti, ja alkoi tukea ruokaremonttiani raahaamalla kaupasta kaikkea gluteenitonta – koska gluteenitonta nyt oli vaan helpointa ostaa. Siihen loppui myös purkan ja erilaisten pastillien syöminen – ei kiitos ilmavaivoille. Olotilani ei parantunut sormia napsauttamalla, eikä edes kuukauden sisällä. Hapuilin ruokavalion kanssa noin vuoden, ennenkuin löysin tasapainon, jossa huomasin, että oloni oli viimein normaali.

Mitkä olivat taikasanat omalla kohdallani? Säännöllinen ruokailu. Tällä hetkellä syön noin kolmen tunnin välein, pieniä annoksia. Työpäivän aikana rytmi saattaisi olla esimerkiksi vastaava: aamupala kotona, pieni välipala töissä, lounas (yleensä keittoa tai muu pieni mikroateria), välipala ja kahvi, kotiin tultuani päivällinen, ja myöhemmin illalla vielä iltapala. Kyllä viikonloppunakin rytmiin kuuluu yleensä 6 ruokahetkeä ainakin – vatsani alkaa kiukutella heti, jos venytän syömisiä tai syön muuten vain huonosti ja raskaasti. Mutta on tiuhasta syömisrytmistä muutakin hyvää, nimittäin itselläni aineenvaihdunta on kiihdyttänyt vauhtinsa formula-auton tasolle!

Ruokavalioni kulmakiviä ovat myöskin vehnän, ohran ja rukiin poisjättö – olen huomannut, että omalla kohdallani nämä olivat pahimmat viholliseni. En ole täysin vehnätön, sillä joissakin gluteenittomissa tuotteissa on vehnätärkkelystä, ja joskus juhlimisen jälkeen on pakko saada ne McDonaldsin kananugetit, mutta tunnen itse rajani, ja tavallaan sen, että paljonko vatsa kestää mitäkin. Omenan ja päärynän syömistä olen joutunut rajoittamaan, sillä ne aiheuttavat paljon ilmavaivoja. Lisäksi kaaleja ja papuja koitan syödä myös aika vähän, muunmuassa vihreät pavut ovat myrkkyä vatsalle – vaikkakin niitä joskus aina lautaselle eksyy, niin hyviä kun ovat! Parsakaalit ja kukkakaalit vatsani nielee sen kummemmin kiukkuamatta, ja niitä syödäänkin tässä taloudessa paljon. Syön myös paljon muitakin kasviksia, esimerkiksi kurkun ja paprikan dippailu on henk.koht lemppari-iltapala! Puhdasta, kreikkalaista salaattia teen kotona paljon, ja luulenkin, että oliiviöljyllä on osansa vatsan hyvinvoinnissa. Kuitua on tässä vaivassa pakko napsia, koska muuten vatsa ei ole yhteistyössä – teen muunmuassa smoothieita, joihin lisään kauraa. Joskus käytin psylliumia, mutta sitä en ole nyt jaksanut vain ostaa.

Loppujen lopuksi, ruokavalioni ei hirveästi eroa aikaisemmasta. Se mikä on muuttunut enemmän, on ehkä se oma asenne – eivät ne vatsavaivat häviä koskaan kokonaan. Tavallaan sitä on oppinut kuuntelemaan vatsaansa – tiedän, mistä vatsa ei tykkää, ja osaan ennakoida huonot vatsapäivät. En enää stressaa jatkuvasti, sillä olen saanut tilanteesta kopin, ja ohjakset käsiini – ja se on mielestäni erittäin tärkeää tämän vaivan hoidossa. Vatsamme reagoivat kaikkiin henkisen puolen ongelmiin, ja mikäs niistä pahin, kuin stressi. Tietyt rutiinit ovat tärkeitä, mutta annan taas toisaalta itseni joskus repsahtaa, sillä tiedän kuitenkin seuraamukset, ja miten niiden kanssa elää. Ja yleensä vatsan toiminta palaa taas muutamien päivien sisällä takaisin entiselleen!

Toivoisin, että mikäli painiskelet samanlaisten oireiden kanssa, kääntyisit tohtori Googlen sijasta ensin ihan oikealle lääkärille, joka pystyy poissulkemaan mahdolliset allergiat ja muut sairaudet taustalta. Nämä yllämainitsemani asiat ovat auttaneet omassa tilanteessani, mutta jokaisen suolisto on erilainen, ja se mikä toimii minulle, ei välttämättä toimi sinulle. Haluaisin myös huomauttaa, että meistä ihan jokaisella on joskus vatsa kipeä. Se ei tarkoita, että sinulla on automaattisesti IBS – se vaatii jo kroonista, pidempään jatkunutta oiretta. Mutta mikäli tuntuu, että vatsaoireet alkavat olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus, suosittelen lämpimästi vaikka ihan ruokapäiväkirjan pitämistä – mitä söin tänään, paljonko ja milloin? Epäsäännöllinen ruokailu ja järkyttävän kokoiset annoskoot ovat ruuansulatukselle nimittäin kaikkea muuta kuin hyvä asia. Eivätkä nämä yllämainitut ruoka-aineet ole mikään pelkkä IBS:n kanssa painivien juttu – kyllähän se on ihan tunnettu asia, että hernekeitto laittaa piereskelemään.

 Halusin kertoa tarinani ihan vain sen takia, että joku teistä saattaa painia saman ongelman kanssa. Arki tämän vaivan kanssa sujuu jo niin hyvin kuin se vaan voi sujua, mutta erityisesti reissun päällä siihen havahtuu, kun pitää hypätä arkirutiineista pois ja etsiä sitä ruokaa, mistä maha tykkää – yleensä reissun jälkeen kärsitäänkin vatsan kramppauksesta, koska reissun päällä on vain tosi hankala päästä samaan ruokavalioon, kuin minkä kotijääkaappi tarjoaa. IBS ei ole maailman loppu, mutta tietenkin jonkun verran ruokailua rajoittava. Ei kuitenkaan kannata antaa ruokavalion johdattaa sinua kuin pässi narussa, vaan pikemminkin sinä itsehän sen päätät, mitä suuhusi laitat. Ryhdy kekseliääksi, ja tee ruokia, joista vatsasi tykkää. Vastauksia löytyy paljon kasvisruokien puolelta, kun jättää linssit ja pavut vain lisäämättä.

 Huh, hiukan vakavammalla linjalla mennään kuin yleensä, mutta näistä asioista on tärkeä puhua! Kokemuksia, vinkkejä, kaikki vaan tuonne kommenttiboksiin!

Rosa

 

Auto, aavikko, meri ja rusketusrajat

Ulkona on -10 astetta pakkasta, muutama koulujuttu polttelee ja tentit lähestyy… Tuli vaan fiilis, että ihan oikeasti, mun on vaan katottava ne loputkin Amerikan kuvat läpi ja kirjoitettava viimeinen blogipostaus.

Haikein mielin mä olen pantannut tämän tekemistä, ehkä osittain siksi, että tämän jälkeen tuntuu, kuin koko reissu olisi taputeltu. Vaikka oikeastihan me puhutaan siitä ihan kokoajan, varmaan työkavereillakin tursuaa jo Kalifornia korvista kun ”Losi sitä ja Losi tätä”.

Mutta, tosiaan. Grand Canyon tuli nähtyä, ja piti sitten startata auto ja ajella takaisin kohti Kaliforniaa, sillä meidän paluulento oli bookattu Los Angelesista lähtemään. Päätettiin kuitenkin reissun päällä sitten yllättäen, että mepä ei samaa reittiä körötellä takaisin, vaan ajetaan Arizonaa pikkasen enemmän. Sellainen kyläpahanen kuin Sedona oli meidän tuttavaperheen mielestä aivan mieletön paikka, ja ajettiinkin sitten ensimmäisenä sinne. Sedonassa on myös Red Rock State Park – nimensä mukaisesti siis kansallispuisto, jossa pääsee näkemään aitoa punaista kiveä. Ja sitä punaista kiveä oli kyllä koko Sedonan ympäristö!

 

 

Sedona oli todella suloinen, länkkärihenkinen kylä keskellä punaisia vuoria. Lenkki Sedonan kautta ei kokonaismatkaa loppujen lopuksi pidentänyt paljoa, mutta vietettiin Red Rock State Parkissa muutama tunti patikoiden kauniita luontopolkuja. Siitä sitten kaasujalka herkällä Phoenixin kautta Interstate 10:lle, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Kiitos aavikon ja länkkärihenkisten kaktusten!

Poikaystävä oli vielä sitä mieltä, että kun nyt kerran tullaan siitä suunnasta Losiin, niin meidän on pakko ajaa Joshua Tree Parkin läpi. Itse olin jo siihen liittymään päästyämme sellaisessa mielentilassa, että olisin mieluusti painanut vaan torvi soiden takaisin rannikolle, mutta päädyttiin sitten pienelle sivuraiteelle joka tapauksessa…

 

 

Joshua Tree Park oli lumoava. Olisin virkeämpänä saanut tästä varmasti enemmän irti, mutta meidän ei tarvinnut ajaa motarilta kuin parikymmentä kilometriä, kun oltiin jo keskellä hiljaisuutta. Pelkkää aavikkoa ja vuoria.

Aurinko alkoi siinä vaiheessa laskemaan vaan yhä nopeammin, ja päätin sitten yksimielisesti, että koko puistoa ei läpi ajeta, vaan käännytään takaisin motarille. Tämä oli ihan hyvä päätös, koska läpiajossa olisi kestänyt vielä lähemmäs tunti, ja määränpäähämme, Laguna Beachille, meni kuitenkin pari tuntia vielä siitä. Ajeltiin siis Palm Springsin läpi, ja harmitti hiukan että siinä vaiheessa oli jo pilkkopimeää, kun päästiin sinne asti. Los Angelesin mutkaiset motarit pilkkopimeällä vaativat kyllä keskittymistä…. Sen lisäksi tuli pieni paniikki, kun meidän piti yrittää kiertää tullimaksulliset tiet (Orange County, kiitos vaan), mutta pimeässä ajettiin sitten kaksi kertaa välähtävään kameraan. No, ei niistä onneksi tullut kuin 14 dollarin lasku, josta vuokraamo hyvitti meille vielä kymmenen dollaria!

Päästiin lopulta meidän kohteeseemme, 50 kilometriä Los Angelesin rannikkoa keskustasta etelämpään, paikkaan nimeltä Laguna Beach, jossa myös ihanan suomipojan Teemu Selänteen pihviravintola sijaitsee! Ystävämme oli järjestänyt meille rantahotellin, ja painuttiin Taco Bellit masussa pehkuihin. Tien päällä vietettiin yhteensä 13 tuntia sinä päivänä, kyllä siinä uni maistui…

 

 

Laguna Beachilla vietettiin viimeiset kaksi kokonaista lomapäivää. Uitiin, poltettiin ihomme (suomalaiset ja aurinkorasva, on se niin vaikea yhdistelmä), heitettiin kovissa aalloissa kupperiskeikkaa, juotiin viiniä, shoppailtiin… Viimeisenä iltana käveltiin vielä rannalla, katsomassa kaunista auringonlaskua, ja syötiin ihan ihka ehtaa meksikolaista safkaa papuineen kaikkineen. Nam!

Viimeisenä aamuna pakattiinkin itsemme autoon aamu viideltä, ja ajeltiin tunti Los Angelesin lentokentälle. Kotiinpaluulennoille meillä oli kaksi stoppia, yksi Washington DC:ssä ja toinen jälleen Frankfurtissa. Ei saatu paljoa nukuttua LAX-Washington lennolla, eikä Washington-Frankfurt lennolla. Kun viimein päästiin Helsingin koneeseen, meikä nukahti jo ennen koneen nousua ja kuolasin poikaystävän olkapäähän sen pari tuntia. Havahduin sitten siihen että stuertti hymyilee siinä naaman edessä ”would you like something to drink?” ja meitsi kuola poskella pudistelee päätään…. Ei siinä mitään, ajettiin sitten iltapäivästä Jyväskylään kuskia vuorotellen, kun kummallakin alkoi silmät lurpsua. Laskeskeltiin, että sellaiset 35 tuntia oltiin valvottu, kun kotiin päästiin.

The end. Kaksi kuukautta on melkein jo matkasta, mutta vielä vaan ovat rusketusrajat pysyneet iholla, ja jääkaapin ovessa muutama matkamuisto. Koskahan tuonne pääsisi uudestaan?

Rosa